Viimeinen pisara oli se, kun edellisenä lauantaina (28.6.2025) avopuolisoni lompakko katosi varsin todennäköisesti eteisessä avopuolison takin taskusta. Olemme miettineet eri skenaarioita ja syyllinen tuntuu koko ajan olevan poika. 

Voin saaranata huumeista ja lapsi voi jopa kuunnella, mutta viesti ei kuitenkaan mene perille. Olen ollut hirveän huolissani siitä, missä poika on, kenen kanssa ja mitä tekemässä, koska osa noista "kavereista" on huumeiden käyttäjiä ja sellaisten seurassa askel käyttää itsekin huumeita on valitettavan helppo.

28.6. lapsi siis ilmeisestikin varasti lompakon. 30.6. häneltä loppui vuokrasopimus. Hän olisi saanut Kontulasta asunnon, jos olisi mennyt katsomaan sitä. Ei sitten saanut kun ei käynyt. Oli siis asunnoton tiistaista lähtien, koska meillekään hän ei voinut tulla. Minä olen 54 v. ja puoliso on 53 v., meillä on oikeus olla turvassa kotona. Lapsikin (aikuinen mies siis hän jo on) on ollut arvaamaton, aggressiivinen vaati, että me olisimme syömättä, ravinnotta, jotta hän meidän rahoillamme voisi maksaa velkansa  ystävälleen. Se ei edes ajatuksena ole mahdollista, sillä puolisolla on 1 tyypin diabetes ja minulla 2 tyypin diabetes insulliinihoidolla. Onneksi poika sitten kuitenkin sai asunnon heti Kannelmäestä, mikä mielestäni on parempi kuin Kontula. Vaikka samahan se on, missä asuu, kun Telegram kuitenkin tuo huumeet lähelle.

Poika siis on huolenpitoni ulkopuolella. Marraskuusta lähtien hän on "lainannut" 2 055 € enkä enää usko, että hän niitä minulle takaisin koskaaan laskee. Nordeasta on kuulema muka lähetetty raha, mutta se vaan ei koskaan ole tullut minulle. God save the Queen! God save My Son, God Save Me, God Save My Man. Huumeita vastaan ei voi taistella, vai voiko?

Minä en jaksa tätä. Minä olen niin väsynyt. Toimin arvaamattomasti. En vain jaksa. Koko joulu on kohta pilalla, kun poika ei tule eikä soita. Tekisi mieli olla todella inhottava. (olo helpottuu, kun kirjoitan tästä) - - - ehkä minua harmittaa, että pojalla on omaa elämää, eikä ole täällä. Ei silloin, kun on sovittu. Olen ajatellut, millaista elämäni olisi, jos ei olisi poikaa, jos en olisi synnyttänyt, jos en olisi äidiksi ruvennut. No, sekin polku oli lyhyt, koska poika oli 11-vuotias, kun sosionomien työn tuloksena sosiaalihoitaja päätti, että menee sijaisperheeseen. Ja sillä oli helvetillinen loppu, pojan mielenterveyden romahtaminen. 

Jos haluaa jotain hyvää tästä löytää niin en olisi löytänyt parisuhdetta enkä opiskelisi avoimessa yliopistossa, jos olisin ollut täysipäiväinen äiti. 

Tämä joulukonflikti ratkaistaan sitten sillä tavalla, että meillä syödään vaan kaurapuuroa koko joulu, kun ei se joulu sit kiinnosta poikaa. Parhaassa tapauksessa on kaverinsa luona ja minä vietän joulun yksin täällä.

V*ttu!

Poikani tuli keskellä yötä meille. Hänelllä on avaimet, hänellä oli ilmeisesti paha olla omassa asunnossa. Olin aiemmin sanonut hänelle, että kotiin voi tulla, jos siltä tuntuu, vaikka keskellä yötä. Hän käytti tämän lupauksen. Vaikutti olevan ihan hyvässä kunnossa. Kuulin yöllä oven kolahduksen. Ajattelin, että poika meni tupakalle. En lähtenyt tarkistamaan. 

Vähän ajan kuluttua soi ovisummeri. Ajattelin, että poika oli unohtanut avaimet sisään, menin ovipuhelimeen. Siellä olikin poliisi, kysyivät onko poika kotona, katselin, ei ollut. Kysyivät, voivatko tulla sisään. Annoin luvan. Ajalttelin, että apua, onko sekaantuut huumeisiin tai jotain. Selittivät,e ttä tulivat, koska poika oli lähettänyt jäähyväisviestejä joillekin ihmisille. Soitin pojalle. Hän vastasi. Tuli kotiin. Alhaalla poliisiti olivat jututtaneet poikaa. Tulivat yhdessä ylös. Poliisi välitti viestin, että pitää silmällä poikaa. 

Poika oli juonut jonkun verran alkoholia, ilmeisesti kotonaan. Minä en käytä ollankeen alkoholia ja poika tietää sen. En pitänyt mitään moraalisaarnaa, kerroin vain, että joskus oli ollut hajuharja, siksi kysyin. Varmaan pojalle oli yllätys se, että haistoin hänestä sen. 

Tämän jälkeen meni nukkumaan.

Tämä ei riittänyt sen illan tapahtumaksi. 
En nukahtanut, vaan huomasin, että avopuolisollani on matala verensokeri. Yritin saada nousemaan sokerilla. Se ei onnistunut. Jouduin soittaman ambulanssin. Ja ambulanssi tuli. Avopuolison veivät päivystykseen, koska matalia verensokereita on ollut nyt paljon. 

Jäin kotiin pojan kanssa. Ja poika meni kouluun seuraavana aamuna. Minä lähdin ohjaamaan ryhmää mielenterveysyhdistykseen. Kerroin ryhmäläisilleni tapahtumista ja he eivät säikähtäneet niistä ollenkaan. Kaikilla on ollut jotain "räväkkää" joskus elämässään. 

Kuuntelen Hanna-Riiikka Kuisman kirjaa Korvaushoito. Kuuntelen sitä "kaupungilla" ja bussissa ja matka sujuvat hyvin. 

Ehkä syynä on se, että olen nyt saanut tehdä taiteen ja opiskelemisen alueella asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen myös saanut tehdä asioita omaan tempooni. Juuri tänään tuntuu kuin olisin vähän kuin miellyttäväss unessa, merkityksiä täysi maailma. Toisaalta: tarkistin juuri lääkekaappini, jo toinen päivä peräkkäin ja olen unohtanut ottaa aamulla yhden lääkkeen. Ehkä en välitä siitä, että olenko jossain hypomaanisessa tilassa vai remissiossa, jossa ei ole oireita. Tämä on minun tapani elää, muuhun en kykene. En koskaan ole jättänyt lääkkeitä pois. En voi tehdä sitä, vaikka se houkuttelisi, sillä tiedän, mitä siitä seuraisi, ei ainakaan mitään hyvää. Lääkkeiden ottaminen on ollut omalla vastuullani nyt 18 vuotta. 

Ehkä minusta tuntuu siltä, että kukaan hoitohenkilökunnasta ei ole koskaan yrittänyt nähdä minuun, sitä ihmistä joka olen. En ole kokenut olevani persoona, vaan sairaus. Ennen kuin mielenterveysyhdistyksessä. Siellä minulta ei myöskään vaadita liikaa, että pitäisi selvittää 8 h x 7 / vko. Stressi saa oireilemaan. Stressi saa hypomaaniseksi. Tulee liikaa ideoita, saattaa ryhtyä toteuttamaan niitä ja sitten tulee katastrofi. Mutta en minä tulevaisuudesta tiedä, voin alkaa oireilemaankin palon, sitä ei tiedä. 

Tunnen myös muutoksen suhteessa avopuolisooni. Hän oli ohjaamassa teatteriesitystä, vaikka ei hän paljon tehnytkään. Nyt ajattelen häntä sairauden (MS-tauti) kautta, en teatteriopintojen kautta. Halu olla läheinen herää taas. Sitä ennen tänä syksynä ärsytti hänen äreytensä. Se sai minut tuntemaan samoja tunteita kuin silloin, kun olin naimisissa ja avioliitto päättyi pahoinpitelyyn. Sitä ennen oli ollut äreyttä ja äkäisyyttä. En tahdo ajatella sitä nyt, ehkä avaudun siitä  myöhemmin.  

Koetin vapauttaa itseäni myös niin, että sallin itselleni hitaan lukutempon, kun luin Parnassoa. Aiemmin olen luottanut nopeuteen. Huomaan, että lukemista pitäisi vielä tässäkin iässä harjoitella. MIstä muodostuu luetun ymmärtäminen? Tämän kaltaisia mielenkiintoisia kysymyksiä mieleeni tulee, koska olen opiskellut / tulen opiskelemaan lisää suomen kieltä ja kirjoittamista. 

Beethovenin jälkeen kuuntelen Bachia klassisen musiikin radiosta. Kävin 10 vuotta viulutunneilla, mutta en koskaan kokenut olevani hyvä soittaja. Nyt kuitenkin kykenen nauttimaan klassisesta musiikista. 

Isäni halusi minun aina tekevän asiat paremmin. 9- kokeesta ei riittänyt, olisi pitänyt olla kymppi. Että "entä jos?" Jos isäini olisi elossa hän todellakin sanoisi, että minä vain harrastelen näitä taidejuttuja mielenterveyskuntoutujien kanssa. Hän vetäisisi jalat alta ja väheksyisi minua. Kirjoitan tästä nyt, koska uskon, että osa tästä mentaliteetista huokuu myös minun itseni sisästä, koska olen nämä jutut lapsena ja nuorena kuullut isältä.

Sain mielenterveysyhdistyksen lehteen kirjoittamalla jäsenyyden Suomen arvostelijoiden liittoon. Se on mielestäni iso paperi. Ja olen sen itse saanut aikaan. Koska olen työkyvytön, minulla on kaikki aika taiteelle. Olen siis tehnyt taidekritiikkiä kirjjallisuudesta. Nyt minulla on taidekritiikin perusteet kirja kadoksissa kirjastosta. Voi olla, että joudun sen korvaamaan.

Minulla on siis jokin terve ydin olemassa, joka nyt on puhkeamassa kukkaan. Olen omalla työllä ja opiskelulla saavuttanut jotain, mikä on ajattelun (hengen) vapaus. Olen välillä epäillyt, että kaikki ne kirja- ja luentotentit filosofiasta, psykologiasta, sosiologiasta, teologiasta, naistutkimuksesta ja opettajan pedagogisista opinnoista ovat menneet hukkaan, että tieto on valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Mutta nyt ajattelen, että ehkä näin ei olekaan. Koen tekeväni "juttuja" itselleni. Tärkeimpiä ovat olleet kirja-jutut yhdistyslehteen. Mutta kuten olen jo kertonut, tahtoisin päästä yhdistyksen hallitukseen. Varsinkin, kun tuo teatteriryhmä jää nyt ainakin keväältä -25 pois, kun en siitä saa työkorvausta. 

En ole kokemusasiantuntija. En ole kertonut missään omaa tarinaani. Siitä ilmeisesti olisi apua, jos on hallitukseen menossa. En ole varma, että onko se vaatimus. Olen kuitenkin sen koulutuksen valmis käymään, jos sitä vaaditaan. Koulutus on maksuton. 

Miten ihmisten kyky ymmärtää teoreettista tietoa? Teoreettinen tietohan ei tarkoita sitä, että jokin tieteellisesti tutkittu asia on väistämättä totta. Teoria tarjoaa välineet tutkia asioita. Minä ole liian vanha tutkiakseni mitään enää yliopistossa, aika kulki ohitseni. Mutta jos ajattelen kykyäni ymmärtää omaa sairauttani, en usko että filosofian opinnoista olisi ollut haittaa. Aloitin opiskelemaan filosofiaa avoimessa yliopistossa. Tentin mm. tieteellisen selittämisen ja päättelemisen kirjat Niiniluodolta. Koin tentteihin lukemisen todella avartavana ja mielenkiintoiselta. 

Nyt kuuntelen Beethovenin kamarimusiikkia klassien musiikin radiosta. Nautin klassisesta musiikista. Opiskelin sitä vaadittavat määrät musiikkilukiossa 1980-luvun loppupuolella. Minulla ei ollut kunnollisia musiikin kuuntelu välineitä, eikä tallenteita, joten en päässyt sillä tavalla nauttimaan musiikista, enkä oikein soittamaankaan. 

Lapsuuteni meni siis sen varjossa, että isäni sairasti sekä maanis-depressiivisyyttä ja oli alkoholisti. Alkoholia hän käytti "lääkkeenä" ja sairaus paljastui papereista sen jälkeen, kun hän oli kuollut. Mitään hoitokontaktia ei ollut. Oma alkoholinkäyttöni loppui vuonna 1992, kun pääsin kansalaisopiston taideaineiden tuntiopettajaksi ja ohjasin lasten- ja nuorten teatteriryhmiä. Lapsuus meni siihen, että olin isän pieni kotiterapeutti. Sen takia menin lukion jälkeen opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi. Jätin kuitenkin koulutuksen kesken. Minulta jäi 1/2 vuotta käymättä. 

Millainen olin silloin alle 20-vuotiaana? Ajattelin olevani erilainen kuin toiset, en kuitenkaan taidelukiossa, missä koin olevani omassa yhteisössäni. Myös mielenterveysyhdistys on oma yhteisönsä.. Siellä tunnen voivani kasvaa ihmisenä. Haluaisin nyt päästä yhdistyksen hallitukseen. Oli lopputulos mikä tahansa, uskon että kasvan ihmisenä. 

Olen miettinyt, että miten teoriassa opetetut asiat esim. psykologiasta (olen tehnyt psykologiasta aineopinnot yliopistoon), vaikuttavat työskentelyyn psykiatrisella alalla. Nyt kun olen tehnyt kursseja vertaisohjaajana ja siitä näkökulmasta, että me teemme taidetta ja ryhmäläiseni / pajalaiseni ovat oman elämänsä taiteilijoita, alan myös ymmärtämään, että olen oppinut psykologiasta, teoriasta asioita ja minä olen se määräävää tekijä tässä. Tunnen nyt oltuani jo yli 10 vuotta mukana mielenterveysyhdistyksessä olevani enemmän subjekti ja tekijä kuin ennen. 

Olen opiskellut hurjan määrän. Yhteiskuntatieteiden kandidaatintutkintoon vaaditaan vähintään 180 op, minulla on tutkinnoss 434,5 op ja siinä ei ole vielä lastentarhanopettajakoulutukseen vaadittavaa 115 ov., josta ei koulutusta. Joku halu minulla on todistaa, että elämäni ei ole merkityksetöntä, olen kuitenkin työkyvyttömyyseläkkeellä ja kokonaisia työpäiviä en voisi tehdä, minusta huomaa, että olen hullu. Opiskeleminen onnistuu sairaanakin ja sitä saa tehdä työkyvyttömyyseläkkeelläkin, avoimeen. Tällä hetkellä opiskelen kirjallisuutta, kirjoittamista ja suomen kieltä. 

Minulle on tullut yksi motto sen jälkeen, kun kävin ns. vertaisohjaajakoulutuksen, jotta voin ohjata soveltavan taiteen ryhmää, jossa työskentelee toisia mielenterveyskuntoutujia. Saan myös poikkeuksellisesti rahaa ohjaamisesta, nyt tuo raha pienenee, koska yhdistyksen rahoitus pienenee. 

Tätä siis teen ja jätän pimentoon sen, kuka olen, mutta mitä minä olen? Äitini täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Hän siis kuolee joskus. Hän asuu idässä, minä asun etelässä. Meillä on tietenkin omat konfliktimme, mutta pääosin soitamme monta kertaa viikossa. Viime aikoina oma motiivini on ollut soittaa se, että tiedän, että äiti kuolee joskus. Vielä hän on todella hyvin voiva ja liikunnallinen sen verran, mitä kerää monta kymmentä sankoa marjoa syksyisin. 

Minulla on harvinainen sukunimi, ei mitenkään kamalan erikoinen, mutta sellainen, että se menee usein uusien ihmisten kanssa väärin. 

Olen opiskellut yliopistossa. Pääaineeni oli filosofia. Olen myös tehnyt opettajan pedagogiset opinnot. Mutta koska sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä tavalla, jonka ihmiset ympärilläni huomaavat, en ole ollut mukana työelämässä. Koen kuitenkin hyödyntäväni taitojani, kun ohjaan kirjoitus- ja teatteriryhmiä mielenterveysväelle. Alle 20-vuotiaana opiskelin mielenterveyshoitajakoulutuksessa, mutta jätin sen kesken, koska teatteri houkutteli ja koska en jaksanut, koska ihmissuhteeni oli päättynyt. 

Kello on melkein 22. Menen vuoteeseen ja mietin, millaista oli olla alle 20-vuotias.