Olen pyrkinyt aina menemään elämässäni. Lapsuuteen liittyy paljon perheeseen liittyviä ongelmia. Oli perheväkivaltaa ja alkoholismia. Toisaalta isäni on luonteeltaan taiteellisesti lahjakas. Oma psyykkinen sairaus vaikuttaa eniten suhteeseen toisiin ihmisiin, vireystilan vaihtelun huomaa. Psykiatrinen lääkäri sanoi yli 10 vuotta sitten, että tämän kaksisuuntaisen mielialahäiriön voidaan sanoa olevan myös vireystilan säätelyhäiriö. Sen tunnistan itsessäni hyvinkin helposti, siksi en ole sairaalahoidossa ollut kuin kaksi kertaa n. 1,5  kk näiden 18 vuoden aikana. Sairauteen kuuluu hypomania, jonka tunnistaa omassa psyykessä ja siihen voi sitten ottaa "tarvittaessa" lääkkeen ja pysäyttää maniaan meno. Tähän tuntemukseen liittyy myös nukkuminen: hypomaniassa ja maniassa unen tarve vähenee ja on tärkeä saada taas nukutuksi. 

Miten ihmisten kyky ymmärtää teoreettista tietoa? Teoreettinen tietohan ei tarkoita sitä, että jokin tieteellisesti tutkittu asia on väistämättä totta. Teoria tarjoaa välineet tutkia asioita. Minä ole liian vanha tutkiakseni mitään enää yliopistossa, aika kulki ohitseni. Mutta jos ajattelen kykyäni ymmärtää omaa sairauttani, en usko että filosofian opinnoista olisi ollut haittaa. Aloitin opiskelemaan filosofiaa avoimessa yliopistossa. Tentin mm. tieteellisen selittämisen ja päättelemisen kirjat Niiniluodolta. Koin tentteihin lukemisen todella avartavana ja mielenkiintoiselta. 

Nyt kuuntelen Beethovenin kamarimusiikkia klassien musiikin radiosta. Nautin klassisesta musiikista. Opiskelin sitä vaadittavat määrät musiikkilukiossa 1980-luvun loppupuolella. Minulla ei ollut kunnollisia musiikin kuuntelu välineitä, eikä tallenteita, joten en päässyt sillä tavalla nauttimaan musiikista, enkä oikein soittamaankaan. 

Lapsuuteni meni siis sen varjossa, että isäni sairasti sekä maanis-depressiivisyyttä ja oli alkoholisti. Alkoholia hän käytti "lääkkeenä" ja sairaus paljastui papereista sen jälkeen, kun hän oli kuollut. Mitään hoitokontaktia ei ollut. Oma alkoholinkäyttöni loppui vuonna 1992, kun pääsin kansalaisopiston taideaineiden tuntiopettajaksi ja ohjasin lasten- ja nuorten teatteriryhmiä. Lapsuus meni siihen, että olin isän pieni kotiterapeutti. Sen takia menin lukion jälkeen opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi. Jätin kuitenkin koulutuksen kesken. Minulta jäi 1/2 vuotta käymättä. 

Millainen olin silloin alle 20-vuotiaana? Ajattelin olevani erilainen kuin toiset, en kuitenkaan taidelukiossa, missä koin olevani omassa yhteisössäni. Myös mielenterveysyhdistys on oma yhteisönsä.. Siellä tunnen voivani kasvaa ihmisenä. Haluaisin nyt päästä yhdistyksen hallitukseen. Oli lopputulos mikä tahansa, uskon että kasvan ihmisenä. 

Olen miettinyt, että miten teoriassa opetetut asiat esim. psykologiasta (olen tehnyt psykologiasta aineopinnot yliopistoon), vaikuttavat työskentelyyn psykiatrisella alalla. Nyt kun olen tehnyt kursseja vertaisohjaajana ja siitä näkökulmasta, että me teemme taidetta ja ryhmäläiseni / pajalaiseni ovat oman elämänsä taiteilijoita, alan myös ymmärtämään, että olen oppinut psykologiasta, teoriasta asioita ja minä olen se määräävää tekijä tässä. Tunnen nyt oltuani jo yli 10 vuotta mukana mielenterveysyhdistyksessä olevani enemmän subjekti ja tekijä kuin ennen. 

Olen opiskellut hurjan määrän. Yhteiskuntatieteiden kandidaatintutkintoon vaaditaan vähintään 180 op, minulla on tutkinnoss 434,5 op ja siinä ei ole vielä lastentarhanopettajakoulutukseen vaadittavaa 115 ov., josta ei koulutusta. Joku halu minulla on todistaa, että elämäni ei ole merkityksetöntä, olen kuitenkin työkyvyttömyyseläkkeellä ja kokonaisia työpäiviä en voisi tehdä, minusta huomaa, että olen hullu. Opiskeleminen onnistuu sairaanakin ja sitä saa tehdä työkyvyttömyyseläkkeelläkin, avoimeen. Tällä hetkellä opiskelen kirjallisuutta, kirjoittamista ja suomen kieltä.